Teoksen nimi: Korkea aika
Kirjoittanut: Laura Lähteenmäki
Ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 280
"Sitä oli vain vaikea hyväksyä omalta kohdalta,
sitä että elämää riitti vähän aikaa, sitten se loppui.
Eikä suinkaan päättynyt korkeimpaan kohtaansa."
Laura Lähteenmäen teos Korkea aika on sukupolvien mittainen matka aina sodan runtelemasta maasta nykyajan Suomeen. Karjalasta evakkoon joutuneet Anna ja Olavi asettuvat Kaunismäelle, Pihlavan tilalta vuokratulle maalle, jonne olisi tarkoitus rakentaa oma koti. Pihlavan emäntä Heljä asuu tilaa yksin miehensä vammautuessa sodassa. Anna haluaisi auttaa, muttei oikein tiedä miten? Hän on Heljälle kiitollinen heidän saamastaan hyvyydestä ja kaikesta avusta evakkoon joutuessaan. Kaikki muut käänsivät heille selkänsä, mutta Heljä otti heidät vastaan kuin paremmatkin tuttavat.
"Ensimmäinen talo Hämeenlinnassa ei huolinut heitä, mutta Heljä otti. Emäntä valitsi heidät seuraintalolta, missä he asuivat Laurin kanssa penkillä. Heljä kysyi, oliko Lauri tyttö vai poika, vaikka kai sen nyt näki, ja sitten Heljä kysyi, oliko muita lapsia. Anna pudisti päätään. Sitten tulikin jo mies, joka ajoi heidät Pihlajaan. Nosti Annan laukun ja nyssäkät kartanolle, ja siinä he sitten olivat."
Annan kasvattaessa lastaan kotona työskentelee Olavi läheisellä sahalla. Parin kahdenkeskinen aika jää kovin vähäiseksi, kun sahalla tehtyjen töiden lisäksi Olavia odottavat työt kotona. Naapuritalossa asuvan Heljän ongelmat heijastuvat myös Kaunismäen perheen elämään. Juuri kun yhdestä huolesta päästään, tupsahtaa esiin kasapäin uusia ongelmia. Perheen toisen lapsen, Riitan, synnyttyä asiat tuntuvat menevän yhä pahemmin solmuun, eikä Annan ja Olavin välillä tunnu olevan enää muuta kuin yhteiset lapset. Eniten heidän välirikkonsa heijastui kuitenkin Lauriin, joka murrosiän kynnyksellä olisi kaivannut yhteistä aikaa erityisesti isänsä kanssa,
"Lapsuudestaan Lauri muisti äidin, joka lauloi kaikki rallatukset, kiusoitteli ihmisiä ja keikkui isän polvellam, kun isä nappasi äidin syliin ja antoi tuon pashamuotin, johon äiti tasoitteli nyt veitsenkärjellä pääsiäisrahkaa. Mutta jo vuosia isä oli nukkunut konttorissa ja äiti vanhempien kamarissa, jossa oli ison sängyn toinen puolikas Saimi-tädin tekemän, keltaisena kukertavan Karjala-ryijyn alla."
Lopulta kuluu vuosia, joiden sisään kätkeytyy mitä kipeimpiä asioita, kuten Riitan kuolema ja Olavin lähtö. Yksin elämäänsä asuva Anna odottaa edelleen viestiä ja erityisesti vastauksia vuosia sitten lähteneeltä Olavilta. Mihin vuodet ovat miehen kuljettaneet? Entä kaipaako hän enää lainkaan vaimoaan. Kuten Annan, ei Laurinkaan elämä ole kulkenut kultaista keskitietä. Parhaista ajoista ovat jäljellä enää hänen tyttärensä Saana ja hänen jälkikasvunsa. Aikoinaan ollut etäinen suhde isään on kaivanut arven, jota Laurin on vaikea korjata.
Korkea aika on kaikessa yksinkertaisuudessaan viehättävä ja mielenkiintoinen tarina sukupolvien mittaisesta matkasta. Tunteita herättävänä ja koskettavana teoksena se pistää miettimään omia juuriaan ja niiden merkitystä itselle. Me emme olekaan vain yksi katoava sukupolvi, vaan kymmenien sukupolvien mittainen ketju, kuin tukipilari jota vasten voi nojautua. Yhdestä pienestä hetkestä muodostuu useita elämiä muodostava ketju, joka tulee jatkumaan meidänkin jälkeemmekin.
"Että hän sai kokea vielä tämän. Että oli olemassa tällainen nuori tyttö, joka makasi hänen haalistuneella plyysisohvallaan, ei värein sotkettu pää toisessa maailmassa kirjotulla tyynyllä ja liikutti kesän ruskettamaa sormea puhelimen lasisella pinnalla. Että tämä suloinen lapsi oli hänelle sukua, hänen poikansa tyttären tytär. Ajatus huimasi, ja Anna toisti sen tutummin sanoin: Laurin vunukka, Saanan esikoinen."
"Ensimmäinen talo Hämeenlinnassa ei huolinut heitä, mutta Heljä otti. Emäntä valitsi heidät seuraintalolta, missä he asuivat Laurin kanssa penkillä. Heljä kysyi, oliko Lauri tyttö vai poika, vaikka kai sen nyt näki, ja sitten Heljä kysyi, oliko muita lapsia. Anna pudisti päätään. Sitten tulikin jo mies, joka ajoi heidät Pihlajaan. Nosti Annan laukun ja nyssäkät kartanolle, ja siinä he sitten olivat."
Annan kasvattaessa lastaan kotona työskentelee Olavi läheisellä sahalla. Parin kahdenkeskinen aika jää kovin vähäiseksi, kun sahalla tehtyjen töiden lisäksi Olavia odottavat työt kotona. Naapuritalossa asuvan Heljän ongelmat heijastuvat myös Kaunismäen perheen elämään. Juuri kun yhdestä huolesta päästään, tupsahtaa esiin kasapäin uusia ongelmia. Perheen toisen lapsen, Riitan, synnyttyä asiat tuntuvat menevän yhä pahemmin solmuun, eikä Annan ja Olavin välillä tunnu olevan enää muuta kuin yhteiset lapset. Eniten heidän välirikkonsa heijastui kuitenkin Lauriin, joka murrosiän kynnyksellä olisi kaivannut yhteistä aikaa erityisesti isänsä kanssa,
"Lapsuudestaan Lauri muisti äidin, joka lauloi kaikki rallatukset, kiusoitteli ihmisiä ja keikkui isän polvellam, kun isä nappasi äidin syliin ja antoi tuon pashamuotin, johon äiti tasoitteli nyt veitsenkärjellä pääsiäisrahkaa. Mutta jo vuosia isä oli nukkunut konttorissa ja äiti vanhempien kamarissa, jossa oli ison sängyn toinen puolikas Saimi-tädin tekemän, keltaisena kukertavan Karjala-ryijyn alla."
Lopulta kuluu vuosia, joiden sisään kätkeytyy mitä kipeimpiä asioita, kuten Riitan kuolema ja Olavin lähtö. Yksin elämäänsä asuva Anna odottaa edelleen viestiä ja erityisesti vastauksia vuosia sitten lähteneeltä Olavilta. Mihin vuodet ovat miehen kuljettaneet? Entä kaipaako hän enää lainkaan vaimoaan. Kuten Annan, ei Laurinkaan elämä ole kulkenut kultaista keskitietä. Parhaista ajoista ovat jäljellä enää hänen tyttärensä Saana ja hänen jälkikasvunsa. Aikoinaan ollut etäinen suhde isään on kaivanut arven, jota Laurin on vaikea korjata.
Korkea aika on kaikessa yksinkertaisuudessaan viehättävä ja mielenkiintoinen tarina sukupolvien mittaisesta matkasta. Tunteita herättävänä ja koskettavana teoksena se pistää miettimään omia juuriaan ja niiden merkitystä itselle. Me emme olekaan vain yksi katoava sukupolvi, vaan kymmenien sukupolvien mittainen ketju, kuin tukipilari jota vasten voi nojautua. Yhdestä pienestä hetkestä muodostuu useita elämiä muodostava ketju, joka tulee jatkumaan meidänkin jälkeemmekin.
"Että hän sai kokea vielä tämän. Että oli olemassa tällainen nuori tyttö, joka makasi hänen haalistuneella plyysisohvallaan, ei värein sotkettu pää toisessa maailmassa kirjotulla tyynyllä ja liikutti kesän ruskettamaa sormea puhelimen lasisella pinnalla. Että tämä suloinen lapsi oli hänelle sukua, hänen poikansa tyttären tytär. Ajatus huimasi, ja Anna toisti sen tutummin sanoin: Laurin vunukka, Saanan esikoinen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti