Hae tästä blogista

MOKKA ( Tatiana de Rosnay)

Teoksen nimi: MOKKA
Kirjoittanut: Tatiana de Rosnay
Suomentanut: Pirkko Biström
Ilmestymisvuosi: 2010 (englaniksi) 2012 (suomeksi)
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 278




"Kuuta ei ollut. Päämme päällä oli pikimusta taivas. Mutta taivaanranta oli kaikkea muuta kuin musta. Siinä oli räikeänpunainen täplä, kuin veriläiskä. Ja mereltä puhaltava suolainen tuuli kuljetti tuhkaa meitä kohti."

Perheenäiti Justinen rauhallinen elämä muuttuu kerta heitolla, kun jokaisen äidin pahin painajainen käy toteen. Kahden lapsen äiti saa soiton, joka hautaa hänen seesteisen elämänsä rippeet todelliseksi murhenäytelmäksi täynnä kipua, epätoivon kyyneleitä ja pelkoa pahimmasta, oman lapsen menetyksestä.

""Haloo, onko rouva Wright?"
Miehen ääni, samoin tuntematon. 
"Oletteko Malcolm Wrightin äiti?"
Vastasin että kyllä, olen hänen äitinsä. Miten niin? Miksi? 
"Pojallenne on sattunut onnettomuus. Teidän Pitää tulla heti.""

Linjan toisessa päässä ollut ambulanssin ensihoitaja yritti selittää tilanteen kulun ja sen mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Justine oli kuitenkin liian järkyttynyt ja poissa tolaltaan, ettei saanut kerättyä itseään sen vertaa, että olisi esittänyt tilanteeseen tarkoitetut kysymykset. Oli kuin omalle elämälle rakennettu pohja tai jonkinlainen peruskallio olisi luisunut alta kuin kevättalven sulattama jää joen törmästä.

Päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina äidin istuessa sairaalan osastolla koomassa nukkuvan poikansa rinnalla. Onnettomuus oli jättänyt arvet, joita hän tulisi kantamaan koko lopun elämäänsä. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se epätietoisuus, joka onnettomuuden tapahtumista perheellä oli. vaikkea tiedon saanti auton alle jäänyttä, tiedostamattomana nukkuvaa poikaa herättäisikään, oli perheellä ja erityisesti Justinella valtava katkeruus onnettomuuden syytä, tuota vastuuntunnotonta kuskia, kohtaan. Myötätuntoa olisi herunut, jos onnettomuus olisi ollut silkka vahinko anteeksipyyntöjen ja täyden vastuunkannon kera. Mutta sitä se ei todellakaan ollut. Pakoon huristelleen auton takavalot piirtyivät Justinen verkkokalvolle aina, kun hän miettikin tapahtunutta.

"Menin työpöytäni eteen ja avasin internetyhteyden. Naputtelin sanan "kooma". Hakukone löysi lukuisia osumia. Malcolm oli toisen asteen koomassa. Glascow 8. Lääkäri oli sanonut niin. Sillä hetkellä en tullut kysyneeksi, mitä "Glascow" tarkoitti. Nyt tiesin. Se oli mitta-asteikko, jolla kuvattiin koomaa, kuten Richterin asteikolla kuvattiin maanjäristyksen voimaa."

Justinen miehen luottaessa poliisiin ja lääkäreihin, koki Justine väistämätöntä halua saada asiat etenemään. Päivien vaihtuessa viikoiksi ilman minkäänlaisia yhteydenottoja tai johtolankoja ajajasta, alkoi poliisien loputon odottelu tuntumaan ajan hukalta. Voisiko Justine itse tehdä asialle jotain? Oliko hänellä tarpeeksi tietoa yliajajasta, jotta hän voisi jäljittää tämän ja kohdata kasvotusten? Entä pystyisikö hän siihen?

"Nyt heti. Minun täytyi panna toimeksi heti. Halusinko saada asioihin vauhtia? Siinä tapauksessa minun täytyi vauhdittaa niitä itse. Kukaan ei tekisi puolestani yhtään mitään. Ei kukaan."

Menettäessään jonkun alkaa sitä miettiä oman elämänsä merkitystä, saavutuksia ja vielä saavuttamattomia unelmia. Menettäessään jonkun alkaa väistämättä miettiä, onko elämässä sittenkään aikaa tuhlattavaksi vai pitäisikö sittenkin tarttua niihin hetkiin, joita se tarjoaa nautittavaksi. Justinen kohdalla elämä ravisteli pahimmalla mahdollisella tavalla. Ei vain oman lapsen menettämisen pelko, vaan myös valtava katkeruuden ja syyllisyyden tunne olivat ajamassa hänet tiensä päähän. Päivien ja viikkojen kestävä riittämättömyyden tunne kalvoi hänet sisältä aivan rikki.

Monesti kirjaa lukiessani koin jonkinlaista myötätuntoa ja tarvetta auttaa. Tunneskaala, joka kirjan läpi kulki, oli aivan valtaisa, täynnä vihaa, raivoa, pelkoa, helpotusta ja onnea. Kokonaisuutena teos oli hyvin paljon mielen sopukoita ravisteleva ja elämän haavoittuvaisuutta avaava teos. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti